Peter Signer: Practical Ethics

Elektronisen kirjan sai lainaan omalle koneelle Uumajan yliopiston kirjastosta.

Peter Signer on australialainen filosofi, tarkemmin sanottuna utilitarismia kannattava eetikko, vielä tarkemmin preferenssiutilitarismia.
Utilitarismin eettinen ohjenuora on punnita tekemisiä ja tekoja niin, että niistä syntyvä hyöty maksimoituu, mahdollisimman moni ihminen saa enemmän hyötyä, kuin vastakkaisen teon haitat olisivat. Yleensä mahdolliset kärsijät tai hyötyjät eivät ole samoja henkilöitä. Esimerkiksi orjuudesta Signer kirjoittaa, että siitä saatava hyöty on pienempi kuin orjille koitunut haitta, joten orjuus ei ole eettisesti oikeutettua. (Vapaasti oman muistini varassa kuvailtuna.) Preferenssiutilitaristit väittävät kuitenkin, niin Signerkin esittää ihan kirkkain silmin, että rikkaiden itsekäs rahankeruu on eettistä. Se maksimoi ihmiskunnan onnen, se on suurin mahdollinen hyöty. Tästä aiheutuviin ongelmiin hän esittää vastaukseksi, että rikkaille tulee huono omatunto katsella köyhiä ja he antavat avustuksia heille. Tässä ajatuksessa on minusta kaksi ongelmaa, ihan ensimmäiseksi, aika monet rikkaat viisveisaavat muiden oloista. Toiseksi onnen jakautuminen ei tutkimusten mukaan toimi niin, että  loputtomasti enemmän rahaa tuo aina vain lisää onnea. En muista mistä luin tutkimuksesta, enkä mikä siinä oli rajana, mutta jossain on osoitettu, että tietyn rajan ylittävät kuukausitulot eivät enää lisää onnea. Siihen asti jokainen sentti lisää sitä hitusen. Minun näkemykseni on, että jos kukaan ei tienaisi sen yli ja loput mahdollisimman lähelle sitä, maailman onnellisuus maksimoitaisiin. Mutta minun etiikan opintoni ovat tietysti vasta aivan alussa, enkä ehkä vielä ymmärrä tätä oikein.

Signer on todella rohkea esittäessään näkemyksiään ihmisten ja lajien tasa-arvosta. Hän onkin hyvin kiistelty henkilö ja ainakin Ruotsissa häneltä on kielletty luennoiminen 2000-luvun alussa. Eikä hän taida Saksassakaan olla kaikkien suosiossa. Signerin pääteoksena pidetys Oikeutta eläimille, Animal Liberation  nimi on osittain harhaanjohtava - Signer ei ole oikeastaan eläintenoikeuksien puolestapuhuja ja kirjastakin vain pieni osa keskittyy eläimiin. Tosin se osa on koko teoksen suurin kompastuskivi, hän sortuu teinityttömäisin perusteluihin, tai osittain niiden puutteeseen. Tai no, on osa perusteluista ihan hyviä, mutta huonosti esitettyjä. Ajatukset pääseväit oikeuksiinsa vasta myöhemmässä vaiheessa, kun ne siirretään kontekstiinsa ja yhdistetään siihen, mitä Signer oikeasti halua sanoa. Hänen ajatuksensa eutanasiasta, abortista ja vaikeasti vammaisten lasten nk. jälkiabortoinnista ovat tunteita herättäviä, mutta myös ajatuksia herättäviä. Vaikka Signerin kaikkien väittäminen kanssa ei voi olla samaa mieltä, saa häneltä paljon uutta perspektiiviä ajatella asioita. En ole varma, seisooko hän itsekään kaikken takana, vai ovatko ne hänellekin vain pohdintoja, asiaa voi katsoa tältäkin kannalta.

Kovin monesta asiasta en muuttanut mielipidettäni luettuani teoksen, vaikka luin sen ainakin kolme tai neljä kertaa. Yksi asia silti avautui ihan uudella tavalla. Tarvitaanko opiskelupaikkoihin ja joihinkin työpaikkoihin esim. sukupuoli- tai etnisiäkiintiöitä. Minusta se on kaikkea muuta kuin tasa-arvoista, että joku pääsee vaikkapa nyt esim. opiskelemaan huomattavasti huonommalla todistuksella, koska sattuu olemaan eri etnistä alkuperää. Ensinnäkin on otettava huomioon, että kaikkialla maailmalla kaikilla rymillä ei ole vielä(kään) tasa-arvoiset edellytykset saada perusopetusta. Siksi oikeasti lahjakkaampi voi suoriutua koulusta huonommin. Jo tätä vasten voi miettiä, mikä oikeasti sitten on tasa-arvoista opiskelemaan pääsyssä. Mutta aina tärkeintä ei ole näennäinen tasa-arvo, vaan se, kenen opinnoista on suurempi hyöty. Jonkin etnisen vähemmistön edustajan opiskelu sairaanhoitajaksi, juristiksi, lääkäriksi tai vaikkapa opettajaksi, voi olla suureksi hyödyksi monille. Miten en tuotakaan ollut ennemmin tajunnut.  Toisaalta, jos kaiken tajuaisi jo valmiiksi, ei voisi koskaan oppia uutta.

Syyskauden kirjoja

Tämä blogiraukka on ihan heitteillä. En edes muistanut, milloin olen viimeksi ehtinyt kirjoittelemaan. Onneksi tuossa alussa on päivämäärät, niin ei tarvikaan muistaa ulkoa.

Keksin syksyn alussa kokeilla pitkästä aikaa kuorolaulua. Lopetin sen, aika luonnollisista syistä, muutama vuosi sitten. Nyt teki kuitenkin niin kovasti mieli yrittää olla mukana, että rohkaisin itseni ja lähdin yrittämään. Olen kokeillut paikallista kirkkokuoroa ja vähän kauempana olevaa suomalaista. Pienempi porukka toimii paremmin, koska on helpompi kuulla mitä itse laulaa. Aion nyt seuraavan projektin jälkeen laittaa paikallisen kuoron tauolle omalta osaltani, kun en kuule kunnolla ja harjoittelu tahti on kokemattomalle aika hurja. Operaation jäljiltä ei ole mennyt pelkästään kuulo, vaan äänenkäyttö sai kovan tällin, eikä muutaman vuoden harjoituksen puute auta asiaa. Tosin on kiva huomata, että kyllä se pikkuhiljaa kehittyy taas.

Toinen aikavaras on ollut Neri. :) Vaikka hän on mahdottoman älykäs pikku otus (pikku? kun on lähes pienemmän poikasen kokoinen ja painavampi taitaa ollakin), niin ei aina voi tietenkään totella. Kengän pohjalliset ovat aivan liian houkuttelevaa herkkua, samoin lumeen hautautuneet kissan kakat. Kissan jahtaaminen on tietysti kaikkein hauskinta. Kissat ovat mystisiä olentoja, joiden sielunelämää en ole koskaan tajunnut. Ilmeiseti niistä kuitenkin on ihan parasta tulla koiran jahtaamaksi, ainakin oman pennun. Eilenkin kissamuori istui pihalla, kun näki minun ja Nerin tulevan potkukelkkailemasta ja jäi odottamaan, että koira pääsee jahtaamaan sitä. Neristä on vielä yksi kissanjahtaamista parempi juttu - että saa kissan jahtaamaan koiraa. Aina joskus onnistuu saamaan ukkokissan jahtaamaan itseään.

Kaikkien ammattikirjojen välissä olen onnistunut kuuntelemaan muutaman dekkarin. Aloitin viimein Virpi Hämeen-Anttilan Axel Björk-sarjan. Jäin aikoinaan odottamaan, että niitä olisi julkaistu toinenkin, ennen kuin luen ekan. Nyt kun kolmaskin ilmestyi äänikirjana ja jostain syystä kaipasin valtavasti historialliseen Helsinkiin sijoittuvaa kirjaa tartuin niihin. Aioin blogatakkin, jo luettuani ensimmäisen osan Yön sydän jäätä. Kirja täytti odotukset sotien välisestä Helsingistä viinan salakuljettajineen, korukauppiasjuutalaisineen ja tietysti neuvostoagentteineen. Axelilla on varsin värikäs rakkauselämä, ainakin tavallaan. Hänen pohdintansa kahden naisen välillä ovat huvittavia. Nykyihmisistä, ainakin minusta, tuntuu enimmäkseen naurettavalta pohtia, kumpi/kuka naisista olisi paras ja sopivin, jos keneenkään ei ole varsinaisesti palavia tunteita. Mutta ehkä se on ihan luonnollista, kun asiaa miettii tarkemmin, pariutumispaineet olivat varmasti paljon nykyisiä rajumpia.
Jatko-osissa koin vuorotellen hienoista pettymystä ja tarinajatkumon nautintoa. Loppujen lopuksi jäi positiivinen mielikuva ja toivon sarjalle jatkoa.

Kuuntelin myös Anna Lihammerin toisen dekkarin Än skyddar natten. Kirja sijoittuu reilun kymmenen vuotta tulevaisuuteen Axel Björkin maailmasta katseltuna. Komisario Carl Hell saa toistamiseen puhuttuaan työparikseen Maria Gustavssonin. En muistanut ekan osan jäljiltä, että kirja sijoittuu kokonaan menneisyyteen, meiltä päin katsottuna siis. Muistelin sen olevan kahdessa aikatasossa ja aluksi en meinannut käsittää, miksi naisen pääseminen mukaan rikostutkimukseen oli aivan tavatonta ja miksi Carl oli kovin kummallinen. Kirjassa on voimakkaasti teemana natsit ja juutalaisvainot. Ensimmäinen osa Medan mörkret faller järkytti maailmaani, en ollut lainkaan tiennyt, miten rajua juutalaisvainot olivat täällä Ruotsissakin. Nyt, kun olin aiheeseen jo tutustunut sekä siinä kirjassa että kohtalaisen syvällisesti yhden toisen kirjan ja tarinan kimpussa, aihe ei enää yllätysjärkyttänyt, mutta mikään kevyt aihe se ei silti ole.

Lapsen kanssa aloitimme kuuntelemaan Harry Pottereita. Niistä en osaa sanoa mitään, mitä ei olisi jo jossain sanottu moneen kertaan, joten en niistä juttele sen enempää. Poikanen taisi yllättyä, että tykkäsi HPsta. Vielä alku syksystä sanoi, että ei tykkää sen tyylisestä.

Toinen yllätys poikasen kanssa oli Onneli ja Anneli elokuva. Olimme kotona sairaana ja lapsukainen katseli Barnkanalia, huomasin sieltä tulevan pätkän Onnelia ja Annelia ja halusin katsoa. Ruotsiksi dubattuna. Hauska kokemus. Jakso kesti noin vartin ja siinä ajassa innostuimme elokuvasta niin, että olisimme heti halunneet nähdä sen kokonaan. Poikanen suuttui televisiolle niin, että pani sen kiinni, eikä aikonut enää katsoa pitkään aikaan. Seuraavalla viikolla onnistuimme saamaan tallennettua viimeisen jakson. Yritin ostaa elokuvat itselle, muttei niitä saanutkaan enää mistään. Harmi, kun kerrankin lapsikin tykkäsi jostain kotimaisesta, tai ylipäänsä mistään, elokuvasta ja kaikenlisäksi minä tykkäsin samasta.

Joulupukki toi poikaselle yhden kirjan, jonka saamme toivottavasti jossain välissä luettua, siitä on sitten kyllä saatava aikaan bloggaus. Minä toivoin vain kahta lahjaa, tylppäpäistä parsinneulaa ja kassia, molemmat sain. Parsinneulaa tarvin sukkien päättelyyn. Kolmen vuoden tauon jälkeen kaivoin sukkapuikot esille ja vielä osasin neuloa ihan kivat sukat. Sen jälkeen opettelin neulomaan sukan pyöröpuikolla. Tai opettelin ja opettelin, aloin vaan neulomaan. Onhan se vähän hitaampaa, ainakin aluksi, mutta tosi kätevää, jos haluaa neuloa bussimatkan läpi Ruotsin, tai vaikka edes tästä lähimpään kaupunkiin.