lauantai 30. tammikuuta 2016

Viiden kirjan -haaste

Sain viiden kirjan -haasteen Takkutukalta. Kiitos haasteesta!

1. Kirja, jota parhaillaan luen:
 Jos haluaa olla oikein sanatarkka, niin luettavana on kesken El Pacient. On ollut jo hyvän aikaa, toivottavasti taas joskus jaksan lukea.
Kuuntelen nyt Mari Jungstedin En mörkare himmel. Tämä onki mun eka Jungsted.
Poikasen kanssa kuunnellaan Vinskiä. Yritetään tutustua vähä nuortenkirjojen klassikoihin.

2. Kirja, josta pidin lapsena:
Muistan tykänneeni Aku Ankoista, Tuisku-poneista, Timantti-Katista ja Minä ja Murre- kirjoista. Myöhemmin, itse luettuina, ainakin n Tiinat, Viisikot ja Neljä leijonaa. Ai niin, oli myös yksi suuri suosikki: Intiaanit.

3. Kirja,joka jäi kesken:
Olen huono jättämään kirjoja kesken. Mutta esim. Taru sormusten herrasta jäi kesken.
Myös Tengo miedo torero on ainakin toistaiseksi kesken. Ei siksi, että se olis huono, mutta teksti oli liian pientä. Niin ja kun se tentti ehti mennä, ennen kuin sain kirjan. ( Tuhkapilvi, muistattehan)

4. Kirja, joka teki vaikutuksen:
Linnunrata-trilogia ja El Aleph.


5. Kirja, johon palaan uudestaan:
En juuri koskaan lue kirjoja uusiksi, normaalioloissa. Mutta on muutamia, kuten jo mainitut Linnunrata-kirjat, El Aleph ja Aku Ankat. Lisäksi tietty joitakin hakuteoksia ja Raamattu.

En ole pysynyt perässä, ketä on jo haastettu. Kaikki halukkaat voivat napata haasteen. Ja blogittomat halukkaat voivat vastailla kommentteihin.

keskiviikko 27. tammikuuta 2016

Michael Mortimer: Blodsystrarna

Idan seikkailu yhdessä extraisä Lassen ja isoäiti Alman kanssa pitkin Eurooppaa jatkuu.
Edellisessä osassa (Fossiilikuningatar) sankarimme jäivät Espanjaan. Siellä he saivat, taas, takaa-ajajat peräänsä ja pakenivat kohti Ruotsia.  Pakenemiskiireessä Ida ehtii tutustua äitinsä entisestä asunnosta löytyneisiin papereihin.

Tässä kolmannessa osassa on hetkittäin sorruttu liialliseen venyttämiseen ja pakenemis- ja siirtymiskohtauksia on hetkittäin turhan paljon. Loppupuolella tapahtumiin tulee onneksi vauhtia. Niitä rakastamiani historiallisia ja muitakin nippelitietoja riittää. Tuntuu, että yhden historiallisen teeman sijaan ( mikä on tavallisimpaa tämän tyylisille kirjoille) haravoidaan läpi koko maailmanhistoria. Osa historiasta jää täysin irrallisiksi, ainakin vielä. Onhan tässä vielä kolme kirjaa jäljellä sitoa nekin langanpäät.

Hetkellisesti hengästymisestä huolimatta tämäkin kuuluu alkuvuoden parhaisiin kirjoihin.

Toivottavasti tämä ilmestyy pian suomeksikin.

tiistai 26. tammikuuta 2016

Ruotsinsuomalaisia

Kun olin lapsi, kaikilla muilla paitsi minulla ja serkuillani, oli ruotsinserkkuja. Jopa omilla vanhemmillani. Minullakin siis oli ruotsin sukulaisia ja pikkuserkkuja, mutta eihän se ole sama asia. Varsinkin, kun tutustuin heihin vasta, kun heistä oli tullut paluumuuttajia. (Minulla oli myös niin hassu tilanne silloin lapsena, että itselläni oli serkkuja isän ja äidin puolelta, mutta kenelläkään serkuillani ei ollut kuin korkeintaan pari serkkua, jotka eivät olleet myös minun serkkuja.)

Myöhemmin korjasin tilanteen serkkujeni osalta ja muutuin heille ruotsinserkuksi. Itselläni, ja sisaruksillani, ei edelleenkään ole moisia.

Kirjoissa ja tv-sarjoissa ruotsinsuomalaiset lapset esitetään aina valtavasti kärsivinä, onnettomina ja olosuhteiden uhrina. Olenko nyt tehnyt omista lapsistani onnettomia ja loppuelämäkseen kärsimään tuomittuja, kun olemme muuttaneet tänne ihanaan kamalaan naapurimaahan?
Onko tämä ihan tosiaan karu totuus, vai onko olemassa onnellisia ja tasapainoisia, ihan Normaalisti Ruotsissa  eläviä suomalaisia ja paluumuuttajia? Vaaditaanko onnellisuuteen paluumuutto?

Toinen kysymys on, kuka on ruotsinsuomalainen. Ovatko sitä kaikki täällä asuvat suomalaiset vain 60- ja 70-luvuilla tänne muuttaneet siirtolaiset? Tai ehkä jotakin siltä väliltä. Täytyisi ainakin kuulua johonkin ruotsinsuomalaiseen yhteisöön. Itse en missään nimessä miellä itseäni ruotsinsuomalaiseksi. Palaan ehkä tähän aiheeseen myöhemmin.

Seuraava kysymys on, onko eroa ruotsinsuomalaisessa yhteisössä asuvien ja paikallisiin integroituvien välillä. Siis siinä kurjuudessa.



Omat lapseni kärsivät varmasti välimatkoista, kun kaikki sukulaiset ovat kaukana, vieläpä kahdessa maassa. Onneksi nykyään on helppo pitää yhteyttä.

tiistai 19. tammikuuta 2016

Nettikatkos

Meillä on oltu ilman nettiä perjantaista lähtien. Lasten ja muidenkin perheen miespuolisten tunteet ovat käyneet välillä vähän kuumina. Naispuolinen osa ei tunnusta mitään, mutta ainakin koira näyttää selvinneen ihan ilman vieroitusoireita.

Ajattelin, että joskus netin voisi vaikka sulkea viikonlopuksi, ainakin lapsilta. Joutuivat raukat käyttämään mielikuvitustaan ja keksimään muuta tekemistä. Vaikka se nyt mahdollisesti sisälsikin muita pelikonsoleita, oli selvästi havaittavissa vaihtelua. Olen myös aika ylpeä omista lapsistani, jotka ovat käyttäneet mobiilinettiään säästellen, kuulin, että naapurustossa on mennyt monta gigaa viikonloppuna ja kortteja on ladattu uusiksi. Erityisen ylpeä olen perheen viime aikoina holtittomimman mobiilinetin käyttäjän selviytymisestä: minullakin on vielä saldoa jäljellä. Pahinta on, että ilman nettiä ei voi ladata uusia kirjoja kuunneltavaksi, mutta onneksi satuin lataamaan vähän varastoa aikaisemmin viikolla. Toisaalta minulla on nyt kesken 524 sivuinen opus, joka tuntuu etenevän hitaasti, eli ei lopu ihan vielä kesken. Rauhallisessa kotikuuntelussa on toisinaan se ongelma, että nukahdan kesken kirjan hetkeksi, herään sitten taas ravistamaan puhelinta, kun nukahdustoiminto ilmoittaa lähetyksen olevan sammumassa. Enkä edes tajua torkahtaneeni.






torstai 14. tammikuuta 2016

Sarah Lark: Valkoisen pilven maa


Alkuteos: Im Land der weißen Wolke
Suomenataja: Sanna van Leeuwen
892 sivua
Bazar 2015


Minulla on tapana sanoa, että pitkät kirjat ruukaavat olla pitkiä. Tämä oli sitten vain paksu, sillä vain kerran tunsin, voiko tässä riittää vielä aineksia loppuun asti. Samalla toivoin, että ei nyt vielä loppuisi pitkään aikaan. Hyvin niitä aineksiakin riitti.


Olin saanut jostain ennakko käsityksen kirjan olevan Uuteen-Seelantiin sijoittuva fantasiakirja. Odotin sitä innolla sen takia. Kun selvisi, että kyseessä onkin historiallinen
rakkaus/sukuromaani, en ollut lainkaan pettynyt.

Kirja on trilogian ensimmäinen osa, mutta toimii, onneksi, oikein hyvin itsenäisenäkin. Odotan silti innolla seuraavaa osaa, toivottavasti se ilmestyy pian suomeksi.

Kirjan päähenkilöt Helen ja Gwyneira lähtevät, tai lähetään, naispulasta kärsivään Uuteen-Seelantiin lammastilallisten vaimoiksi. Samalla laivalla matkaan lähetetään lauma orpotyttöjä palvelijoiksi sikäläisiin perheisiin. Elämä kaukaisessa saarivaltiossa ei ole helppoa eikä lunasta kaikkia odotuksia, joita nuorilla naisilla sinne lähtiessään oli.
Kirja herätti miettimään naisen, ja lasten, asemaa omassa, eurooppalaisessa, kulttuurissamme 1800- luvulla. Oliko Uusi-Seelanti siihen aikaan takapajulaa vai olisiko nuorten naisten elämä saattanut olla yhtä rankkaa kotona Euroopassa. Orpolasten kohtalo ei ainakaan ole ollut kadehdittava missään siihen aikaan. Lisäksi esille tulee maorien kohtelu, epäreilut maakaupat ja suhtautuminen heihin kuin vähempiarvoisiin. Toisaalta kirjasta sai kuvan, että kohtelu ei ollut yhtä kamalaa, kuin joissain muissa siirtomaissa. Toivottavasti se on myös historiallinen totuus, eikä kirjan antama kaunisteltu kuva.

Onneksi kirjan henkilöiden elämään sisältyy myös paljon ystävyyttä ja romantiikkaa. Sekä tietysti mielenkiintoisia kohtaamisia maorien kanssa ja pieni kurkistus heidän tapoihinsa ja perinteisiinsä. Kirja on ainakin minua viihdyttävä sekoitus historiaa ja hömppää. Pelkkä karu epäonnisten maahanmuuttajien historian kuvaus kävisi helposti liian rankaksi luettavaksi, mutta tietoa on helppo omaksua kohtalaisen kevyen hömpän sivussa. Seuraavilta osita odottaisin ehkä silti vielä vähän enemmän maorien kulttuuriin ja tapoihin tutustumista.

Sarah Larkin on nykyään Espanjassa asuva saksalainen kirjailija. Aikaisemmin hän on työskennellyt opettajana, matkaoppaana ja mainostoimittajana. Aiemmin hän on kirjoittanut useita Saksassa palkittuja kirjoja hevosista. Nykyään hän hoitaa, kirjoittamisen ohella, eläkkeelle jääneitä hevosia.
Olin suunnitellut tätä joululomakirjaksi, mutta huomasin lomalla kuuntelun sen verran katkonaiseksi, että säästin arjen alkuun.

Kirja on luettu myös
sekä

keskiviikko 13. tammikuuta 2016

Lukuhaasteita

En ole innostunut oikein mistään lukuhaasteesta tällä hetkellä. Tavallaan yritän vältellä niitä, mutta toisaalta joku sopiva olisi kiva. Olen tavallaan vieläkin kiinni Pohjoismaat-haasteessa ja huomaan valikoivani erityisesti tanskalaisia ja norjalaisia kirjoja.
Katvealue-blogissa törmäsin yhteen vanhaan haasteeseen: yksi kirja jokaisesta Euroopan maasta. Onnistuisikohan se? Ja pitäisikö maat olla aakkosjärjestyksessä, päätän, että ei. Haaste voi olla liian vaikea toteuttaa äänikirjoina, mahtaakohan olla saatavilla kaikista maista kirjoja. Kirjat saisivat olla edes jollakin tapaa mielenkiintoisia, ihan väkisin en viitsisi lukea vaikkapa slovenialaista kirjaa vain koska se on slovenialainen. Voisin ehkä ottaa haasteeksi lukea vaikkapa kymmenestä Euroopan maasta, joista puolet ovat maista, joista en ole lukenut kirjoja koskaan aiemmin, tai ainakaan viime vuosina.

Olisko teillä vinkkejä erimaalaisiin kirjoihin, jos vaikka päätän ottaa tämän haasteen vastaan? Ihan sellaisetkin maat kuin Italia, Kreikka ja Ranksa, jopa Belgia, ovat minulle kirjallisesti täysin tuntemattomia.

maanantai 11. tammikuuta 2016

Joulunajan ja alkuvuoden lukemisia

Loppuvuodesta päätin viettää aikaa Porvoossa dekkareiden seurassa niin kauan kuin mahdollista. Sen jälkeen viivähdin hetken variotornin varjossa ja palasin Tanskaan Jussi Adler-Olsenin Carl Mørckin seuraan. Jäin dekkarikoukkuun. Olin hieman kyllästynyt viidennen kirjan Marcoefektin kohdalla. Kirjat toistavat samaa kaavaa rikosten suhteen ja yksityiselämäkin polkee paikallaan. En kuitenkaan malttanut lopettaa, vaan jatkoin kuudenteen kirjaan, joka olikin sarjan tähän asti paras. Kirjassa oli vähän suosikkityylini historiallisia nippelitietoja jakavan seikkailuromaanin aineksia. Mørckin salaperäisten avustajien Asadin ja Rosen salaisuudet jäävät edelleen auki, joten nyt odottelen sarjalle jatkoa.
Sarjan kahta uusinta kirjaa ei ilmeisesti ole vielä käännetty suomeksi. Toivottavasti käännetään pian, niin kaikki te muutkin dekkarifanit pääsette nauttimaan niistä.

Nyt on löydettävä seuraava dekkaristi kuunneltavaksi muutaman kirjan dekkaritauon jälkeen. Tällä hetkellä kuuntelen Sarah Larkin Valkoisen pilven maata ja seuraavaksi taidan viimein päästä käsiksi Michael Mortimerin seikkailusarjan kolmanteen osaan.


keskiviikko 6. tammikuuta 2016

Kirjoitusharjoitukset Haaveet ja Dialogi

Törmäsin kirjoitus harjoitukseen omista haaveista ja tavoitteista ja mikä estää saavuttamasta ne ja mitä asialle voisi tehdä.
Itse haaveet ovat oma lukunsa, mutta listasin kaikki niiden toteutumista estävät syyt. Lista ei ole kovin pitkä, samat syyt näyttävät olevan esteenä kaikille haaveilleni ja toiveilleni:
-Rahanpuute
-Fysikaalinen mahdottomuus, ainakin -nykyteknologian keinoin.

Mitä asioille sitten voisi tehdä? En ole vielä onnistunut ratkaisemaan kumpaakaan.

Dialogi
Siskon poika katseli valokuvia kamerastani. Hän näki tämän kuvan :



Kuvan innoittamina kävimme seuraavan keskustelun:
Siskonpoika: Mikä tuo on?
Minä: Porkkana.
Siskonpoika: Eikä oo!
Minä: Onpas.
Siskonpoika: Se on, ööö, sähköputki.
Minä: Porkkana.
Siskonpoika: Sähköputki.
Minä: Porkkana.
Siskonpoika: Sähköputki.
Minä: Porkkana.
 Siskonpoika: Sähköputki.

Harjoituksessa käskettiin kuvaamaan joku dialogi sanatarkasti. Tätä vuoropuhelua lyhensin hieman, mutta muuten se on suoraan ja sanatarkasti tallennettu.

On mukavaa käydä sukuloimassa ja kohdata omia sukulaissielujaan, jotka keskustelevat samaan tyyliin kuin minä. Kävimme muitakin vastaavanlaisia keskusteluita. <3