Suomentanut Erkki Kirjalainen.
Cela on yksi Espanjan kirjalisuuden suurista nimistä. Hän sai Nobelin kirjalisuuspalkinnon vuonna 1989.
Hänen ensimmäinen teoksensa Pascual Duarten perhe on eksistentialistinen ja (inho)realistinen kuvaus Pascual Duarten elämästä.
Pascual on portugalilaisen salakuljettaja Esteban Duarten ja alkoholisoituneen espanjalaisen äidin, jonka nimeä ei mainita, vanhin lapsi. Väkivaltaisen ja monenlaisten vaikeuksien täyttämän elämän jälkeen hän on tuomittu kuolemaan. Vankilassa hän kirjoittaa muistelmansa, jotka hän pyytää toimittamaan eräälle apteekkarille. Kirjan kirjoittaja löytää muistelman apteekkarin tavaroiden joukosta ja kirjoittaa ne kirjaksi.
Mietin, onko Cela kirjoittanut tarinan itse vai onko hän tosiaan löytäntyn jonkun muun kirjoittaman päiväkirjan. Uskon ehkä enemmän ensimmäiseen vaihtoehtoon.
Eksistentialisten näkemyksen mukaan jokaisen yksilön kokemus on ainutlaatuinen ja jokainen ihminen luo itse oman elämänsä tarkoituksen ja määrää elämänsä suunnan. Ihminen on täysin vapaa valitsemaan olemuksensa ja arvonsa, mutta on toisaalta myös pakotettu tekemään niin.
Kirjan päähenkilö kasvaa väkivaltaisten vanhempien lapsena. Häntä lyödään ja kuritetaan. Sen seurauksena hänestä kasvaa väkivaltainen ja äkkipikainen murhaaja. Hänen sisarensa valitsee kuitenkin rauhanomaisemman elämän, tosin ei kovin hyvä maineista, mutta ei silti väkivaltaisena murhaajana. Kirjasta ei käy täysin ilmi, saavatko kaikki sisarukset yhtä väkivaltaisen kasvatuksen, kuin vanhin poika. Mutta ainakin nuorinta, kehitysvammaista poikaa, äiti kohtelee välillä todella julmasti. Julman ja väkivaltaisen isän kuoleman olisi luullut helpottavan perheen elämään, mutta siinä vaiheessa äiti alkaa rakastajiensa ohjailemana kohdella perhettään entistä huonommin. Pascualin kasvaminen näin kieroon voidaan nähdä johtuvana joko hänen perimästään tai saamastaan esimerkistä. Silti on hänen omalla vastuullan, minkä suunnan hän lopulta valitsee.
Minulle kirjan parasta antia on sen näkeminen espanjalaisen yhteiskunnan allegoriana. Opin juuri kirjasta Raamattu itämaisin silmin (Merja Merras), että ainakin Raamatun aikaan oli tavallista käyttää kertomuksissa naisia ihmisryhmien vertauskuvana. Tämän kirjan naisista Pascualin sisko ja hänen vaimonsa esittävät, mielestäni, espanjan kansaa. Miehet ja myös Pascualin äiti poliittisia tahoja ja ryhmiä. Pascualin pahin vihamies Estirao (suomenneksessa Kenokaula) edustaa nähdäkseni rebublikaaneja. Hän häpäisee sekä Pascualin siskon Rosarion ja ensimmäisen vaimon Lolan.
Pascualin äiti edustaa tasavaltalaisia ja hänen rakastajansa Euroopan muita diktaattoreita, joilta tasavaltalaiset saivat esimerkin ja apua toimiinsa.
Pascualin oma asema poliittisella kentällä jäi minulle edelleen epäselväksi, olen ajatellut hänen ensin olleen tasavaltalainen, sitä aikaa edustaa ehkä hänen ensimmäinen vaimonsa. Sillä vaimon, Lolan, kuoltua Pascual löytää uudelleen esirakkautensa Esperanzan. Hän ei kuitenkaan tule toimeen Pascualin äidin kanssa, ja juuri sen takia Pascual tappaa äitinsä. Siitä taas seuraa kuoleman tuomio hänelle ja vaimo jää oman onnensa nojaan. Vaimon nimi Esperanza viittaa odotukseen paremmasta.
Samalla tavalla, kuten vanhempiensa kaltoin kohtelema lapsi kasvaa väkivaltaiseksi ja pahaksi tai nöyryytetyksi portoksi, kaltoin kohdeltu kansa muuttuu pahaksi. Toisaalta silti on aina toiveikkaampia kansan osia, joita Esperanza edustaa. Toisaalta ihmiset ryhmänä, kuten yksilökään, ei voi lopulta syyttää muita, vaan kaikilla on itsellään vastuu siitä, mitä heistä lopulta tulee.
Oikeassa analyysissä kuuluisi osoittaa tekstistä, mistä syistä olen päätynyt tällaiseen tulkintaan. Mutta koska tämä on vain vapaamuotoinen blogiteksti, en nyt aio tehdä sitä. Asiasta voi aina keskustella lisää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ilahduta kommentillasi sekä minua että kanssalukijoita. Kommentit ovat blogin ainoa polttoaine.